Tänä päivänä tuntuu turhan kapeakatseiselta väittää, että kaikki isät pitäisivät lapsensa ruodussa henkisen väkivallan pelotteen avulla. Vaikka patriarkaalinen perhemalli edelleen mielletään usein lapsen luonnolliseksi kasvualustaksi, käytännössä faijoja on moneen lähtöön.

Tilanteen hallitsija on isä, joka pitelee naruja käsissään ja vetää tarvittaessa lujaa, jos ongelmia tulee vastaan. Näin taannoin esimerkin tilanteen hallitsijasta kauppakeskuksessa, jossa isä oli kahden pienen lapsen kanssa kävelyllä. Toinen lapsista makasi selällään kävelykadulla ja päästeli keuhkontäydeltä parkuvaa sinfoniaansa menemään, samalla kun isä yritti pukea haalaria pienemmälle sisarukselle. Isä sai palttoot toisen taaperon ylle, istutti tämän rattaisiin ja näyttävällä yhden käden liikkeellä kaappasi maassa huutavan taaperon vaakatasoon kainaloonsa.

Ihailin kyseisen tilanteen dynamiikkaa, mutta jäin toisaalta pohtimaan, olisiko ongelmat voinut ratkaista myös puhumalla? Kenties keinot oli jo käytetty. ”Uhmaikäisen kanssa ei neuvotella”, kertoi työkaverini.

Toisaalta on vanhempia, jotka eivät kisko lapsiaan narussa, vaan pikemminkin antavat löysää. Vuoden 2007 ensimmäiseen Isä-lehteen haastateltiin näyttelijä Janne Hyytiäistä, joka kertoi antavansa lapsilleen kaikessa periksi. Lasten ehdoilla -isä pyrkii kuuntelemaan lapsia ja tekemään vasta sitten omat ratkaisunsa. Tässäkin isyydessä piilee ongelmansa; ovatko lapset niin ovelia, että he voisivat käyttää isän hyväntahtoisuutta edukseen?

Tivoli-isä on klassinen esimerkki kasvattajasta, joka asuu lastensa kanssa eri osoitteessa, mutta käy viikonloppuisin hakemassa lapset syömään hattaraa tai viettämään jännittävää päivää puuhaparkissa. Äidit kotona ovat helisemässä, kun lapset saavat kaiken kivan isiltä ja purkavat angstiaan äitiä kohtaan, joka on alistettu vain perheen arjen pyörittäjäksi.

Isyyden tyypittely on vaarallista, eikä voi mitenkään tehdä oikeutta isänä olemisen todellisuudelle. Ehkä karikatyyrit voivat kuitenkin auttaa ymmärtämään sitä, että isyydessä ei tulisi takertua yksittäisiin määritelmiin. Isänä olemisen tulisi mielestäni olla osallistumista lapsen elämään monipuolisesti, kivaakaan unohtamatta, ja toisaalta rajojen näyttämistä tiettyjen asioiden suhteen.

Jos lapsi kiukuttelee isälle, onko isä täysin epäonnistunut tehtävässään? Mielestäni ei. Lapsen uhittelu saattaa olla vain merkki siitä, että vanhemmat ovat ohjanneet lastaan viisaasti; jos teini-ikäinen osaa kyseenalaistaa asioita jo nuorena, vanhemmat voivat olla vakuuttuneita siitä, että lapsesta aikanaan kasvaa itsenäinen ihminen.

Isä on lapselle tiennäyttäjä, mutta ei kahlitsija. Runoilija Kahlil Gibran sanoi, että lapset eivät kuulu vanhemmille, vaan maailmalle. Vanhempien ei tulisi tehdä lapsista kaltaisiaan, pikemminkin yrittää itse muuttua lasten kaltaiseksi.

Tässäpä haastetta jokaiselle faijalle.

Jussi Palmén