Juttu oli nimittäin niin, että suoritin opettajan sijaisuutta ja työtehtäväni oli englannin kielen opettaminen. Sehän minulta sujuu, ei siinä mitään. Kerronpa muuta taustaa:

Olin viikonlopun jäljiltä nujerrettu automatkaväittelyssä, missä edustin sitä ihmistä, jonka mielestä peruskoulun opetus pitäisi laittaa remonttiin oikein perustuksiaan myöten. Autossa istui lisäkseni yksi ihan oikea peruskoulunopettaja, yksi golfkeskuksen toimitusjohtaja ja yksi korkeasti koulutettu kemikaalikauppias. Kaikki olivat minua vastaan. Golfkeskuksen toimitusjohtajan leveä Saab tuntui keskustelun tuoksinnassa ahdistavalta pieneltä kopperolta. Kukaan ei edes yrittänyt ymmärtää meikäläistä. Ei edes se peruskoulun opettaja. Hän syytti perusopetuksen rappiotilasta lasten vanhempia sekä sosiaalihuoltoa. Hän ei jaksanut ajatella, että jotta saisimme yhteiskunnassamme erilaisia vanhempia aikaiseksi, meidän tulisi ehkä kokeilla mankelinkelojen vaihtamista siitä mankelista, johon ihmislapsi laitetaan siinä vaiheessa kun se opintielleen astuu.

Ja stop nyt tykkänään. Ei minulla ole varsinaisesti mitään mitään vastaan. Peruskoulu on mikä on. Ja sillä sipuli. Mutta eikö ole selvää, että oppilaiden vanhempia, joitain 30-40 vuotiaita ihmisiä, on turha enää ihmeemmin koittaa käännyttää mihinkään suuntaan tai ojentaa huonosta kasvatuksesta. Metsätöitä tehneet tietävät; vinoon kasvaneita puita on äärimmäisen vaikea saada oikenemaan.

Niin. Joku pointti pitää olla. Nyt pieni puolustuspuhe siitä, miksi peruskoulun opetussuunnitelmaa pitäisi remontoida perustuksiaan myöten. Huudan tämän vaimean sotahuutoni golfkeskuksen toimitusjohtajan Saabin tuhkakupista. Ja koska olen kemikaalikauppiaan sinne tumppaama orpo sielu, en odota kannatusta peruskoulunopettajilta. Enkä edes oppilaiden vanhemmilta. En oikeastaan keneltäkään. Kunhan täältä huutelen.

Once in a while Lifetime=elinaika tuntuu totta tosiaan merkitykselliseltä. Neliöjuuri ihmeemmin ei. Elinajasta voisi puhua esimerkiksi elämänhallinan oppitunnilla, jos sellainen oppiaine olisi olemassa. Elämänhallinnan oppikirjassa, jonka nimi voisi olla vaikkapa Aava, ulappa ja uusi auringonnousu, elinajan merkityksellisyyttä käsiteltäisiin ihmisyksilön kannalta. Siinä opastettaisiin miten kasvetaan järkeväksi ihmiseksi. Eli kuinka oma aika kannattaa elää. Siinä myös kerrottaisiin, kuinka elämässä vältetään ne turhat karikot, jotka me olemme nyt tilastoineet olemassa oleviksi ties kuinka monen tutkijan toimesta, ties kuinka monessa virastossa ja tahossa. Ja mistäkö lukujärjestyksiin saataisiin aikaa moiselle humpuukille? No esimerkiksi matematiikkaa opetetaan niin paljon, että yli puolet hyvästä ja laadukkaasta opetuksesta menee hukkaan, kun ei monikaan oppilas yksinkertaisesti jaksa kiinnostua numeroiden pyörityksestä siinä määrin, missä määrin niitä pyöritellään. Kun ei se neliöjuuri mikään ihmismielen mielenkiintoa herättävä hittituote kuitenkaan ole.
Mutta ihmiselämä kyllä on. Ja ihmissuhteet ihmiselämän keskiössä. Toki ymmärrän, että matematiikan harjoittelu kasvattaa logiikkaa monella muullakin elämän osa-alueella ja muistikapasiteettiakin tarvitaan. Mutta valitettavasti esimerkiksi ihmissuhteet ovat sellaista elämän osa-aluetta, mitä ei matemaattisin kaavoin, partikkelein, cooperin testein, siveltimen vedoin tai vierain kielin hallita.  

"Etiikkaa kehiin!", sano Nastolan Markku kun Saabin tuhkakupin tyhjensi.

Antti Tupola Kirjoittaja on vapaa toimittaja, sijaisopettaja ja koti-isä