Maailmassa on paljon surullisia asioita, joten lauseen ”mikään ei ole surullisempaa kuin... ” käyttöä joutuu pakostakin miettimään. Silti surullista minun mittapuullani oman työni takia on se, miten joukko äitejä ja isiä on kaivautunut syviin vallihautoihin julistaen yksipuolisen ”sukupuolten välisen sodan”. Sotahuudot, manifestit ja hylsyt lentävät. Missiona on hyökkäämällä todistaa toisen sukupuolen kelvottomuus, tyhmyys ja pahuus isänä tai äitinä.

Seuraamalla keskustelupalstoja saa tästä mainion tuntuman. Kun Helsingin sanomissa julkaistaan uutinen, joka käsittelee jollakin tapaa joko isän tai äidin yleisesti moitittavaa tekoa, joka liittyy perheeseen tai parisuhteeseen on kirjoittelu tämän jälkeen ollut varsin ennalta arvattavaa. Tosin muutostakin on tapahtunut. Ensimmäisessä vaiheessa artikkelin perässä käytävässä keskustelussa vasta noin kymmenes viesti oli sävyltään toisen vanhemmuutta syyttävää. Toisessa vaiheessa artikkelin perässä käytävässä kirjoittelussa viides viesti sisälsi arvauksen siitä, milloin joku keksii syyttää tästä tilanteesta toista vanhempaa. Kolmannessa vaiheessa arvailtiin heti toisessa viestissä sitä, millä

argumentilla toista vanhempaa mollataan. Mielenkiinnolla odotan, mihin suuntaan kehitys jatkuu. Veikkaukseni on, että tulevaisuudessa keskustelu aloitetaan suoraan arvaamalla millä aseilla sota käydään. Tuo kehitys osoittaa hyvin sen, kuinka ennalta arvattavia nämä kirjoitukset ovat. Lohdutonta on, etteivät taistelijat tunnu huomaavan sitä, kuinka heille nauretaan ja toisaalta kuinka kovasti he ärsyttävät niitä tasapainoisia rauhan rakastajia.  

Ennalta arvattavuus, itsensä toistaminen ja ns. mission huutaminen tuo elävästi mieleen sodan ajan propagandan. Luovuutta ja älyä ei tarvita, kun huulilla on vain yksi lause. Niin kuin mikä tahansa sota, niin tämäkin on luultavasti saanut alkunsa jonkun ihmisen epäoikeudenmukaisesta kokemuksesta. Heikko itsetunto ja manipuloinnille alttius yhdistettynä traumaattiseen kokemukseen saa ihmisen haluamaan kostoa kaikille saman rodun edustajille, tässä tapauksessa toiselle sukupuolelle.

Vastustajan demonisointi on kuulunut sotaviestinnän perinteisiin. Niin nytkin. Äidit haluavat vain itsekkyyttään aina viedä isältä lapsen ja ovat ovelalla sotastrategialla hankkineet rintamaliittolaisiksi kaikki lastensuojelun työntekijät. Isät ovat potentiaalisia insestirikollisia, jotka vähät välittävät lapsen edusta. He ovat jo tarpeeksi pitkään kaikki saaneet luistaa vastuusta ja velvollisuudesta.

Mielenkiintoista on ollut tutkiskella omia reaktioitani taistelun suhteen. Miestaistelijoiden rikinkatkuisia kommentteja lukiessani välillä häpeän olla mies. Toisaalta naistaistelijan napalmia valuvaa viestiä lukiessa huomaan, että kyllä miehen demonisointi saa minut – miehen vihaiseksi. Lähellä on, etten käy alakaapista hakemassa vanhaa Olivettia, kirjoituskonettani ja lähde niska loukatuksi tulemisesta punaisena sotaan mukaan. Tässä kohtaa yleensä päätän kuitenkin kuulua rauhanliikkeen kannattajiin. Mietin aina, onko minulla mitään muuta syytä lähteä tuohon taistoon, kuin nuo tasapainottomien ihmisten harhalaukaukset ja totean, ettei ole.    

Mielenkiintoista on, kuinka nopeasti tämän jutun teema käy toteen. Ennalta arvattavaahan on, että joku äiti tai isä desantti hyökkää nytkin välittömästi näytölle. Mutta ei se haittaa, minun viestini on ”make love, not war”.